Näyttääkö pääni tässä isolta?

Amal on tavallinen australialainen lukiolainen - paitsi että hän on muslimi. Kun tämä Cosmoa lukeva, meikkaava ja Sinkkuelämää televisiosta vahtaava perusteini päättää alkaa käyttää kokopäiväisesti hijabia, musliminaisten huivia, on läheisillä ja yhteiskunnalla sopeutumista. Koulun rehtori nikottelee, vanhemmat pelkäävät (aiheellisesti) ennakkoluulojen estävän tyttärensä elämää, bitch-koulukaverit naureskelevat ja vieraat ihmiset tuijottelevat epäkohteliaasti tai pelokkaasti. Kaikki muslimithan ovat terroristeja…

Amal on kuitenkin päätöksensä tehnyt, ja onneksi hänellä on hyviä ystäviä jakamassa vaikeita aikoja. Osa kavereista on muslimeja, osa taas ei - kaikki kuitenkin ovat syntyneet ja kasvaneet Australiassa. Perheiden erilaiset kulttuurit poikkeavat toisistaan välillä enemmän, välillä vähemmän. Yhteistä on mm. koulutuksen arvostaminen, ihmisarvon ja humaanisuuden korostaminen sekä erilaiset tunteet. Eroa löytyy käyttäytymissäännöistä, uskonnosta ja teini-ikäisten elämän vaikeista asioista: seksistä, seurustelusta, alkoholista ja iltaisin ulkona olosta.

Ihastuminen Adamiin ja rakkausasiat tuottavat vaikeuksia myös Amalille, jonka vakaumus velvoittaa sitoutumaan elämässään vain yhteen mieheen. Se on myös Amalin oma - vaikkakin vaikea - valinta. Leila-ystävä puolestaan joutuu taistelemaan vanhoillisen äitinsä kanssa tulevaisuudensuunnitelmistaan. Uskonto ei ole kuitenkaan ongelma, vaan ihmisen voimavara, kaiken olemisen peruskivi. Vaikeaksi sen tekevät erilaiset tulkinnat sekä yhteiskunnalliset ongelmat. Kulttuurit ovat muokanneet samaakin jumalaa tunnustavaa uskontoa rankasti erilaiseksi eri puolella maailmaa. Kun Amalilta tiukataan selitystä muslimiterrorismiin, hän pyytää kysyjää selittämään Pohjois-Irlannin terrorismia, joka perustuu kristinuskoon. Muslimitytön uskonnollinen identiteetti muotoutuu osaksi hänen persoonallisuuttaan, ja antaa rohkeutta kohdata muitakin naisia syrjiviä ennakkoluuloja länsimaisessa yhteiskunnassa. Näistä esimerkkinä vaikkapa Simonen jatkuva laihdutuskuuri ja epävarmuus omasta vartalostaan.

Parasta romaanissa on sen arkipäiväinen ote. Amalin ajatukset ja uskontopohdinnat ovat mielenkiintoisia, ja lukijan on helppo arvostaa niitä. Teinielämän arkipäiväisyys ja uskonnollisen vakaumuksen pyhyys sekoittuvat toisiinsa humoristisen varmalla otteella: "Allah, anna minun vaipua uneen. Muuten herään aamulla valtavat mustat varjot silmien alla, ja koska unohdin peitepuikkoni Yasmeenin luo viime viikolla, en saa niitä häivytetyksi. Se ei onnistu pelkällä värivoiteella." Kirjassa on välillä hiukan opettavainen sävy, mutta aihepiiri on sellainen, josta opetustakin ottaa mielellään vastaan.

Reetta Saine