Jäiset jumalat

Tashin paras ystävä on Doma, kylän viisaan lapsenlapsi. Hänelle isoisä on opettanut lukemista ja kalentereiden tulkintaa, salaisia kertomuksia ja lauluja, vaikka Doma onkin tyttö.

Eräänä päivänä kylään ilmestyy vieras, Tzootz, jolla on kummallisia laitteita ja vaarallinen päämäärä. Hän on menossa korkeimmalle huipulle, Jumaläiti-vuorelle. Kyläläiset yrittävät varoittaa miestä: vuorilla on pakkasen, tuulen ja jään lisäksi myrkyllisiä kaasuja ja hurjia petoja, joista ei voi selvitä hengissä, mutta vieras ei joko ymmärrä varoituksia tai ei välitä niistä. Vastoin kaikkia odotuksia Tzootz palaa, mukanaan kivenmurikka, pala pyhää Jumaläitiä. Sen hän luovuttaa Tashille.

Siitä lähtien kaikki menee vähitellen pieleen. Sateet jäävät tulematta, kylän vanha viisas mies kuolee, sato epäonnistuu… Syy lankeaa Tashin ja kiven päälle: Jumaläiti on suuttunut, ja hänen vihansa on kylän päällä. Ainoa keino lepyttää jumala on palauttaa kivi sen oikealle paikalleen, vuoren korkeimmalle huipulle. Mahdoton matka alkaa, eikä mikään ole sen jälkeen ennallaan niin Tashin kuin kylänkään elämässä.

Laajarinteen romaani aukeaa vähitellen, vastakkainasettelun ja vierekkäinkulkemisen vuorottelulla. Laakson ihmisten alkukantainen, perustarpeisiin ja mystiseen uskonnollisuuteen perustuva elämäntapa rinnaistetaan Tzootzin dystooppiseen elämään, jossa tiede on jumala ja Koneisto kaikenkattava elämänhallitsija. Koska henkilöt eivät pysty kommunikoimaan keskenään yhteisen kielen puuttuessa, vain lukija ymmärtää tapahtumaketjun molemmat puolet vähitellen, vuorottelevien kertomusten edetessä. Ihmisen perustunteet: rakkaus, pelko, selviytymisvietti, ovat säilyneet ennallaan, mutta niiden esittämisen tavat ovat muuttuneet. Molempien matka on osa itsenäistymistä ja kasvua, mutta Tzootzin matkan lähtökohta on yksilöllisyyden etsimisessä, Tashin puolestaan yhteisön tarpeissa. Romaanista voi lukea myös kaaosteoriaa pahimmillaan: toisen viattomasti nappaama matkamuisto lähes tappaa kokonaisen yhteisön.

Kirjaan sukeltaminen vie jonkin aikaa, mutta niin tekee myös sen jäljiltä pintaan pääseminen. Onko ihminen velvollinen ajattelemaan ennen kaikkea itseään vai muita, kuinka tarkasti jokaista tekoa tulee punnita ennen sen tekemistä ja missä menevät vapauden ja vastuun rajat?

Reetta Saine