Voi, miten vaikealta se tuntuu!

Olen nyt kirjoittanut neljä kirjaa 1600-luvun lopulla eläneistä tytöistä, Kirstistä, Margareetasta ja Annasta. Sarjan viimeinen osa, Hopearenkaan taika, ilmestyi juuri. Iloitsen sen kauniista kannesta, mutta voi! miten haikealta tuntuu sanoa jäähyväiset rakkaille tytöilleni. Tosin eivät he nyt enää tyttöjä ole, vaan nuoria naisia jokainen.

Minulta kysytään toisinaan, mistä saan inspiraation.

Sanakirjan mukaan inspiraatio tarkoittaa luomisvirettä, innoitusta. Fysiologiassa inspiraatio ymmärretään sisäänhengityksenä. Hengittämättä ei elä.

Neljätoistavuotiaana kaipasin nuortenromaaneihin lisää rakkautta. Siihen aikaan romanttisten kohtausten kirjoittaminen oli minulle helppoa. Sulloin kaveriporukan autoon ja päästin heidät huolettomasti mökille koko viikonlopuksi. Jiri ja Nina (suosikkinimiäni henkilöhahmoja keksiessä) kurottuivat toisiaan kohti nuotiotulen leimussa, kunnes mustasukkaisuuden vaivaama Kristiina saapui häiritsemään rakastavaisia. Juoni eteni yleensä lennokkaasti eikä minun tarvinnut pohtia Jirin ja Ninan suhteen vivahteita.

Olen iloinen nykyajan tyttökirjoista. Olisipa sellaisia ollut silloin, kun itse olin tyttö.

Suomen nuorisokirjailijoiden omalla yhdistyksellä oli seminaari, jossa puhuimme kirjojen kansista. Puhuimme me siellä muustakin: netistä, Facebookista, Twitteristä ja muista tämän alueen asioista, mutta kirjankannet jäivät askarruttamaan vielä jälkikäteenkin.

Tahdon mukaan. Me kirjailijat tuhisemme aika ison osan päiväämme yksin koneen ääressä. Yksin koneen ääressä olen tietysti Sivupiiriä lukiessanikin, mutta silti mukana isossa joukossa kirjoista kiinnostuneita. On se kivempaa kuin yksin yksin oleminen.

Tunnustan. Olen kateellinen Houkutus-sukupolvelle.

Siis kenelle?

No tietysti kaikille teille, jotka fanitatte Stephenie Meyeria yli kaiken.

Tutun sankarin tai sankarittaren vaiheita on kiva seurata kirjasta toiseen. Sarjojen parissa saa viihtyä, rentoutua, hemmotella itseään - itkeä ja nauraa.

Viikon tilaisuudet ovat onnellisesti ohi - pienistä kauhun hetkistä huolimatta. Viime sunnuntaina 18.10. järjestettiin Helsingin kirjailijoiden Sadun päivän lastentapahtuma. 

  Me tilaisuuden järjestäjät olimme suunnitelleet kaiken huolellisesti ja varmistaneet esiintyjien tulon vielä viime hetkellä. Ohjelman aloittaisi nukketeatteri, olisi satujen luentaa ja lopuksi esiintyisi poliisiorkesterin suosittu lastenbändi "Nallekopla", jonka varaus oli jouduttu tekemään jo alkuvuodesta.

Kun olin teini-ikäinen, ulkomaanmatkat olivat harvassa. Vanhempiani ei reissaaminen kiinnostanut, eikä matkustaminen ollut niin yleistä kuin se nykyisin on. Tallinnassa ja Tukholmassa tietysti käytiin. Helsinkikin oli pikkukaupungin tytölle elämys. Lukiossa sentään pääsin Brysseliin, kun teimme Euroscola-matkan Euroopan parlamenttiin.