Huh! Kohta vuosi siitä, kun kukaan meistä kirjailija-laiskiaisista on kirjoittanut tänne. Vai olisiko laiskuus sittenkään syynä? Jospa me olemmekin kirjoittaneet niin ahkerasti kaiken aikaa piiitkiä tekstejä, ettei kukaan ole halunnut hajottaa ajatuksiaan.

Raili kertoi, miten hauskaa on kirjoittaa yhdessä. Siitä muistui mieleeni, kuinka koululaisena kavereiden kanssa kirjoittelimme toinen toistaan hassumpia tarinoita. Myöhemmin olen tajunnut, että ne olivat kirjoitusharjoituksia.

Olen kovasti odottanut jonkun muun kirjoitusta tähän Lukublogiin, mutta eipä ole näkynyt. Tässä siis taas olen, ja kokonainen vuosi on vilahtanut. Minne? Toivottavasti aika paljon lukemiseen ja mahdollisimman monen kohdalla myös kirjoittamiseen, sillä kirjoittamaan oppii vain harjoittelun kautta ja uudet osaavat kirjoittajat ovat aina tervetulleita. Teitä suorastaan odotetaan!

Voi, miten vaikealta se tuntuu!

Olen nyt kirjoittanut neljä kirjaa 1600-luvun lopulla eläneistä tytöistä, Kirstistä, Margareetasta ja Annasta. Sarjan viimeinen osa, Hopearenkaan taika, ilmestyi juuri. Iloitsen sen kauniista kannesta, mutta voi! miten haikealta tuntuu sanoa jäähyväiset rakkaille tytöilleni. Tosin eivät he nyt enää tyttöjä ole, vaan nuoria naisia jokainen.

Minulta kysytään toisinaan, mistä saan inspiraation.

Sanakirjan mukaan inspiraatio tarkoittaa luomisvirettä, innoitusta. Fysiologiassa inspiraatio ymmärretään sisäänhengityksenä. Hengittämättä ei elä.

Neljätoistavuotiaana kaipasin nuortenromaaneihin lisää rakkautta. Siihen aikaan romanttisten kohtausten kirjoittaminen oli minulle helppoa. Sulloin kaveriporukan autoon ja päästin heidät huolettomasti mökille koko viikonlopuksi. Jiri ja Nina (suosikkinimiäni henkilöhahmoja keksiessä) kurottuivat toisiaan kohti nuotiotulen leimussa, kunnes mustasukkaisuuden vaivaama Kristiina saapui häiritsemään rakastavaisia. Juoni eteni yleensä lennokkaasti eikä minun tarvinnut pohtia Jirin ja Ninan suhteen vivahteita.

Olen iloinen nykyajan tyttökirjoista. Olisipa sellaisia ollut silloin, kun itse olin tyttö.

Suomen nuorisokirjailijoiden omalla yhdistyksellä oli seminaari, jossa puhuimme kirjojen kansista. Puhuimme me siellä muustakin: netistä, Facebookista, Twitteristä ja muista tämän alueen asioista, mutta kirjankannet jäivät askarruttamaan vielä jälkikäteenkin.

Tahdon mukaan. Me kirjailijat tuhisemme aika ison osan päiväämme yksin koneen ääressä. Yksin koneen ääressä olen tietysti Sivupiiriä lukiessanikin, mutta silti mukana isossa joukossa kirjoista kiinnostuneita. On se kivempaa kuin yksin yksin oleminen.

Tunnustan. Olen kateellinen Houkutus-sukupolvelle.

Siis kenelle?

No tietysti kaikille teille, jotka fanitatte Stephenie Meyeria yli kaiken.