Voi, miten vaikealta se tuntuu!

Olen nyt kirjoittanut neljä kirjaa 1600-luvun lopulla eläneistä tytöistä, Kirstistä, Margareetasta ja Annasta. Sarjan viimeinen osa, Hopearenkaan taika, ilmestyi juuri. Iloitsen sen kauniista kannesta, mutta voi! miten haikealta tuntuu sanoa jäähyväiset rakkaille tytöilleni. Tosin eivät he nyt enää tyttöjä ole, vaan nuoria naisia jokainen.

Eikö se tunnu oikeastaan vähän hassulta? Tämän nimiset ja ikäiset tytöt ovat todella eläneet ja kokeneet äitinsä noitavainon 1600-luvun lopulla. Silti näin kolmensadan vuoden jälkeen olen tosiasiassa antanut heille uuden elämän, joka on joko täysin omaa mielikuvitustani, tai jonkin ihmeellisen, aikoihin sitoutumattoman intuition minulle tuomaa tietoa. Joka tapauksessa, minä heistä olen vastuussa. Ja juuri se on tärkeä pointti! Aion nyt omalla vakaalla päätökselläni jättää heidät jatkamaan omaa salaperäistä elämäänsä ilman, että itsekään voin seurata sitä enää. Ehkä ihan pikkuisen, puolisalaa, kurkin sitä vielä muutaman kerran, mutta kaikki heidät ystävikseen ottaneet lukijat eivät voi sitä enää tehdä.

Vai voivatko sittenkin? Eikö jokainen lukija voi jatkaa kirjan henkilöiden elämää mielessään juuri niin pitkään kuin haluaa. Ja joskus jopa muuttaa kirjan lopun, jos se tuntuu itsestä täysin väärältä.

Silti tämä lopettaminen on oikeastaan aika julmaa ja väärin. Pyydän sitä anteeksi jokaiselta lukijalta. Ja uskokaa tai älkää, tunnen suurta surua kuin hyvien ystävien menettämisestä. Tätä on vähän vaikeaa selittää edes itselleen, mutta niin se vain on. Minulla on nyt jo ikävä Annaa, Margareetaa ja Kirstiä. Ja oikein kovasti ikävöin myös Katharina-tätiä, jonka kohtalo on kaikkein surullisin.

Tämmöistäkin on kirjailijan elämä.