Olen iloinen nykyajan tyttökirjoista. Olisipa sellaisia ollut silloin, kun itse olin tyttö.

Minulla on tyttökirjoihin traumaattinen suhde. Yksi syy oli isäni, joka oli sitä mieltä, että tyttökirjojen lukeminen on typerää ellei suorastaan naurettavaa eikä sivistä ihmistä. Niinpä äijä kippasi 12-vuotiaan meikäläisen yöpöydälle Dostojevskin Idiootin. Luin sen kyllä, ihan velvollisuudentunnosta ja näyttämisen halusta, mutta mitään en käsittänyt. Kahlasin vain sivu sivulta eeposta läpi ja ihmettelin, mitä nämä kaikki ihmiset ovat. Kun en tiennyt sitäkään, että venäjän kielessä ihmistä puhutellaan monella nimellä. Huomautettakoon, että isä itse ei suinkaan ollut mikään Dostojevskin suurkuluttaja. Toisaalta, olihan äitikin nuorena sairastaessaan saanut kihlatultaan lahjaksi Victor Hugon Nauruihmisen. Varsinainen piristyspommi potilaalle.

Toinen, painavampi syy oli, että en löytänyt tyttökirjoista itseäni. En tunnistanut näitä omituisia varhaisnaisia, joita tyttökirjoissa vilisi. Tytöt olivat ärsyttävän reippaita ja itsevarmoja. He soittivat pianoa ja lauloivat kauniisti. He olivat suunnattoman kiinnostuneita vaatteista ja hiuksistaan. He olivat sieviä ja pojat piirittivät heitä. He kokoontuivat toistensa luokse kikattelemaan ja kuuntelemaan levyjä. He kävivät tansseissa ja kahviloissa syömässä leivoksia. Syömässä leivoksia! Olin syönyt yhden (1 kpl) leivoksen (vihreän, karamellikuorrutus) siihenastisen elämäni aikana.

Kirjoista päättelin, että tytöt ovat typeriä ja pinnallisia. En halunnut olla sellainen. Päätin siis, että en pidä tytöistä. Vaatteet eivät kiinnostaneet, rahaa ei ollut, en halunnut soittaa pianoa enkä useinkaan ollut pirteä tai itsevarma, saati sievä. Tyttökirjojen yksipuolinen tyttökuva sai minut siis halveksimaan omaa sukupuoltani ja etääntymään siitä. Mieleeni ei pälähtänyt, että tyttökirjojen antama kuva tytöistä olisi väärä. Kunnioitin kirjoja kovasti.

Tätini lahjoitti minulle omat Runotyttö-kirjansa. Ne olivat käänteentekevä lukukokemus. Lopultakin tyttö, jonka tunnistin. Toisenkin sielunsiskon kirjallisuudesta löysin, Anni Swanin Iris-rukan, ja myöhemmin Betty Smithin Puu kasvaa Brooklynissa oli sellainen lukuelämys, että korvissa suhisi. Onneksi sain lukea, että minunkin kokemaani tyttöyttä on olemassa.

Nykyinen tyttökirjojen kirjo on suuri. Kirjojen sankarittarien kirjo on ainakin yhtä suuri. Nyt aikuisena luen tyttökirjoja mielelläni. Viime aikojen suuria elämyksiä ovat olleet esimerkiksi muslimitytöstä kertova Näyttääkö pääni tässä isolta? Salla Simukan ja Karo Heikkisen Luokkakuva-novellit ja Terhi Rannelan toisiaan rakastavat Kerttu ja Mira.

Kehuin näitä Rannelan kirjoja omalle tyttärelleni ja huomautin, että tyttöjen välinen rakkaus on rohkea aihe. Tyttären mielestä ei mitenkään mullistavaa. ”Ihan tavallista.” Ja taas ilahduin.

Tyttökirjat ovat muuttuneet ja se on hyvä. Silti mietin, onko vieläkin tyttöjä, jotka eivät löydä itsensä kuvaa kirjoista. Ja keitä he ovat?